Milloin kirves pysähtyy?

musta kuolema 1
Foto: Kirsi Blomberg

Sateisten puistojen haikeus kymmenen vuotta sitten
kun varakas rouva siirsi varjonsa kärjellä syrjään
kuolleen kirjavan linnun, jonka nimeä hän ei tiennyt.

Lakaisuauton kuskin, kohta savuke yössä hiipui
kun hän moottorin sulki ja aution kadun laitaan
seisautti koneen ja toivoi rinnalleen mukavan naisen

Ristiritarin kirves pysähtyi hetkeksi ilmaan

ennen kuin halkaisi kallon. 

Maasta maahan se kulki

kunnes tylsyi ja juuttui kantajan omaan polveen

Kännisen naisen nauru-sukkahousunsa rikki.

Lakaisukoneen miehen oli entinen nainen ja rakas

rikkaan naisen sisar, kallonhalkojan tytär.

Tuhannet hetket ennen, kuin tapahtuu juuri tämä
joku räjäyttää pommin ja itsensä samalla ilmaan

Mihin pysähtyy kirves, ennen kuin polvi on halki?

Kadun kuopassa kytee vielä savuke hetkisen aikaa.

Lintu on viety jo roskiin.

Tukholmassa 27.8. 2013 (jolloin mitään näistä ei tietääkseni tapahtunut, ainakaan täällä)
-Kirsi Blomberg-

Advertisements

Jo melkein unohtuneelle ystävälle

DSC03381Aikuisuus on sairaus josta olen parantumassa.

Toipilasaikani on ollut pitkä.

Nyt olen selvästi kutistumaan päin ja maailman asuttaa jälleen ihmeelliset olennot.

Kuten sinä. Nyt näen taas että sinäkin olet ihmeellinen ja sinulla on salaisuus.

Salaisuus jota piilottelet selkäsi takana, puserosi sisällä, nukkaisessa taskussa.

Tai ainakin luulen niin.

Oikeasti meitä ei enää ole toisillemme.

Mustat varjot, keijut ja valon pisarat. Mystiset tuulet, sammalmetsä ja läpinäkyvät siivet.

Kaikki se mikä ei ole totta.

Kaikki se on jälleen minun mutta ilman sinua.

Lapsuuden mielikuvitusystävät

kulkevat vierelläni ja laulevat hiljaa tuttuja lauluja.

Mutta sinä menit menojasi.

Hyvästi aikuisuuden totinen hulluus, sanoisin sinulle jos voisin.

Minä  piirrän nyt kuvaa, josta ei näy mitä siitä tulee.

Sinä  lähdet siinä jonnekin kauas ja katoat kulman taakse.

Minä vilkutan rannalla ja odotan jo paluutasi.

 

 

Sitten muistan. että se olinkin minä, joka lähdin  aikuiseksi

Pakenin öisiltä möröiltä, karkasin lapsuuden peloilta

tiedon lampun heikkoon hohteeseen. Se on ainoa turvani,

Sinä et ollut enää mitään. Keijukaiset eivät olleet enää mitään.

 

Sillä ne eivät mahda mitään

lapsuuden yön mustalle kuristajalle.

Sen voittaa vain parempi tieto.

Parempi tieto, jossa uin rohkeasti ulapalla yksin

salassa keksien merenneitoja kantamaan minua syvyyksien yli.

Sinua en enää etsi, sinä uit hyisessä joessa, jonka valitsit itse.

Muistan vain joskus tikkarisi tuoksun.