Category Archives: blogi

Hyvä niin

soutu_edited-1

Elämän virrassa tyhjyys täyttyy itsellään.

Onnen kajastukset vain pintavesissä.

Surun sylkäisyt syvältä.

Niiden sisällä ei ole mitään.

Hyvä niin.

Rakkauden kertosäkeet  samassa pyörteessä hetkisen pinnalla.

– Rakas, minä tulen, ne huutavat, nostavat kättään ja ovat poissa.

Neito liinallaan tyhjää viuhutellen aavistaa kuinka se, mikä on eimitään, vie kaiken kauemmaksi.

Sormenpäät toisiaan koskettaen.

Kankaiden ja ihojen välissä pieni tila.

Eilinen ja äsken kuin mehu veden sekaan matkalla kohti huomista.

-Minä haluan vain vahvaa mehua.

-Etkä halua.

-Sait jo.

-Kerran elämässä riittää hyvin.

Yhdessäkin tyhjyydessä.

Koko kuppi aina täynnä.

Täynnä tyhjää.

Hengitysten välillä tauko.

Hyvä niin.

Olevaisen naurua ylitihkuvina pisaroina.

Tippoina, jotka haihtuvat tai noroavat  takaisin valtameriin.

Kalaparvet kaukana toisistaan.

Sykähdyksen välit, joita on yhtä monta kuin sykähdyksiäkin, tai yksi enemmän.

Valaat huutaen toisilleen merimailien läpi.

– Siilataan vain kaikki mahaamme mitä saamme, silloin meillä on vielä enemmän tilaa rasvoillemme.

Hyvä niin.

Vuorella nuori mies valuttaa väkeviä kyyneliä, jotka kirveltävät kunnes tuuli ne laimentaa vähäiseksi suolaisuudeksi maailmankaikkeuteen.

Sama luotainen, joka vei isän ja rakkaan.

Katkarapujen tyhjiä kuoria kuivalla rannalla.

Tässä vielä äsken.

Kaikki varikset lentämässä länteen.

Jo kaukana.

Hyvä niin.

Olevaista kohta hukkumassa olemattomuuteen.

Kuplina jotka luulivat olevansa kaikki.

Pistävä kipu  ikuinen.

Kuin tyhjyys ei ympäröisikään jokaista atomiamme ja täyttäisi niitä melkein kokonaan.

Kuin hääilomme vois jatkua seuraavan sateen jälkeenkin.

Olla aina ja kaikki.

Kuin emme olisikaan pelkkiä kuoria.

Tyhjää ja täynnä.

Tungoskin.

Hyvä niin.

Ystäväni suuri tyhjyys,  joka meitä kantaa ja hengittää ja viimein meidät itsestämme erottaa.

Hyvä niin.

 

Advertisements

Pikkusisko

pikkusisko5

Kuva: Kirsi Blomberg

En tiennyt, että vastuu oli minun.

En ymmärtänyt, että juuri minun piti suojella isompiani.

Juoksin huoletta perhosten perässä ja katselin valon säteitä sormissani.

Luulin, että kaikilla muillakin oli omat salaiset kukkaniittynsä.

Saamani rakkaus itsestäänselvyys kuin kesäpäivä, silloin kun se oli.

Minulla oli taikasauva, jota en koskaan heilauttanut.

En pelastanut sillä ketään.

Minun olivat kielot, sinisiivet, hymyt ja iloinen nauru.

Otin ne kaikki.

-Kirsi Blomberg-

Unen kaivo

 

 

Kuva: Kirsi BlombergUnen kalvo

Unettomana yönä pää vasten ajan pehmeää kalvoa.

Vieressä on tuoli, jolla on kello, joka ei tikitä,

                                          sen ei tarvitse

Kello hakee aikansa kaukaa seinän läpi.

Se seuraa sopimusta. Nyt on yö ja sitten taas päivä.

Minun  uniaikani ei vaan tule, vaikka olen siitä itseni kanssa sopinut.

Mikä rajaeste taas? – En pääse millään tajuttomuuteen.

Haluan siihen maailmaan jossa en nuku- koska nukun.

                                                        Haluan unen kaivoon!

Korvalleni joka valvoo tyynyllä sanon:

-Nuku!

-Enkä nuku.

Etsin tietäni violetin sumun läpi siniseen uneen.

Pöh!

Olen edelleen tyynylläni

Lasken hengityksiäni kymmeneen.

Lasken hengityksiäni takaisin nollaan.

-Nukkuisit nyt.

-En nuku.

Jossakin vaiheessa kadotan vartin.

Nukuinko?

Kävinkö unen kaivossa?

Pulahdinko kuin pieni kivi pinnan läpi?

Kimposinko yhtä nopeasti takaisin hereillä olevien joukkoon?

Miksi käsivarteni on kummalla mutkalla rinnan alla?

Minäkö sen laitoin?

Aika pääsee valveen ja unen läpi.

                                                 Unen kaivossa hyvä oloni pohjalla.

Minä makaan kuivin silmin  ja katselen viisareita.

Ulkoajassa on kohta aamu.

 

 

Muotihetki vuodelta 1976

 

Kahdeksantoistavuotiaana minulla oli liukkaalla kelillä kapeahame, yhteenkirjoitettuna, konjakin väriset hyvin korkeakantaiset nahkasaappaat sekä melkein samanvärinen nahkatakki. Tietysti minä kaaduin ja veivasin ilmassa varsin pitkään. Jos jäädytämme hetkeksi tämän korkealentoisen kuvan, voimme tarkastelle vuoden 1976 muotiani laajemmaltakin.

Ensinnäkin kenkien ja nahkatakin väriero, se oli vaan pakko hyväksyä. Asuin Kuopiossa. Kuopiolaiselle tämä olisi riittänyt selitykseksi seitsemänkymmentäluvulla mutta nyt tätä täytyy ehkä vähän avata. Sokoksella, Pusalla, Carlsonilla eikä niissä parissa pienemmässä muotiliikkeessä, joiden nimet olen unohtanut, ei ollut tarkalleen samanväristä takkia, vaikka kuinka etsin. Asia piti ratkaista hämäysyrityksillä. Kaulahuivi jossa oli monta väriä ja sitä konjakin väriäkin. (Ei siis tuoksuna, kaulahuivi haisi varmaan paremminkin tupakalta ja Chanelin vitoselta, jota isä ja äiti olivat tuoneet matkoilta). Ja sitten tietenkin kapeahameeni sahakuvio, joka oli juuri konjakin väristä beigellä pohjalla. (Lausuttiin Pejke)

Sukkahousut jotka vilahtavat  tarkkaavaisen silmään pitkävartisten saappaiden ja hameen välistä siinä ilmalennon aikana, ovat luultavasti mustat. Tähän taas oli syynä uskomus, että musta väri kavensi jalkoja. Omasta mielestäni nimittäin ilmaan lentävä minäni oli tietenkin liian paksu. Painoin  varmaan lähemmäs 53 kiloa. Olin ollut “laihiksella” jo varmaan neljä vuotta.  Silti mustat sukkahousut olivat ainoat oikeat.

Entäpä sitten tukkani. Se oli tietenkin kihara ja pitkä. Talvisaikaan ja pakkasella apuna olivat olleet ehkä sähköpapiljotit, kiharrusrauta, “fööni” eli tukankuivaaja ja hiuslakka. Jos olisi ollut  lauantai silloin olisimme siskon kanssa jo aamusta “laittaneet itsemme kuntoon”. Tämä tarkoitti: ripsiväriä, joka oli kakkumallia, eli ensin piti sylkäistä harjaan, sitten harjaa hinkattiin värikakkuun, joka melko varmasti oli siihen aikaan tummanvihreää, koska sen katsottiin antavan vielä lisäsyvyyttä jo ennestään vihreille silmille ja sitten tietenkin vihreää luomiväriä, ei liikaa vaan hillitysti.  Vain vähäjärkisillä oli turkoosia, kaikkihan sen tiesi.

Kulmakarvoissa ei ollut väriä mutta ne oli kyllä nypitty aika kapeiksi ja korostamaan silmien vinoutta. Tietenkin hipaus valkeaa sävyä kuvakarvojen alle.

Ainiin. Minulla oli uudet kovat piilolasit, niin niitä silloin kutsuttiin,  jotka hiersivät sen verran, että silmäni olivat varmasti hyvin auki kun kaaduin. Pahimmassa tapauksessa kaatuminen olisi saanut linssit tippumaan ja sitten niitä olisi taas etsitty. Huulipunaa oli taatusti ja sen päällä huulikiiltoa. Muutenhan naama olisi ollut aivan alaston!

Tietenkin olin ensin laittanut peitevoidetta ja sitten sen päälle poskipunaa ja päälle vielä puuteria.

Noin oli mitä luultavimmin. Sen sijaan muistan, että kun kaaduin minua palelsi. Koska se ainoa nahkatakki, joka oli vähänkin samanvärinen kuin kalliit saappaani, oli itse asiassa vähän liian pieni ja litisti rinnan kohdalta, jos panin villatakin päälle. Ei minulla kyllä ollut isoja tissejä, vaan paremminkin treenauksesta syntyneet leveät hartiat ja aika voimakas ylävartalo. Tämä taas vaati omat konstinsa.

Osa vaatteistani oli joko itse-, siskojen- tai ompelija Aili Kosusen tekemiä. Nyt ylläni oli mitä luultavimmin  vaalean vihreä paitapusero, joka kyllä oli kaupasta ostettu mutta olin itse ommellut siihen hiuslaskokset, joiden tarkoituksena oli markkeerata kapeaa vyötäröä.

Kapeanhameen alla minulla oli varmasti kiristävät housuliivit. Nimittäin kärsin suuresti reisieni ulkoreunojen pallukoista. Ne olivat mielestäni valtavat.  Itseäni esittävistä  nuoruuden valokuvista näkyy kuinka asettaudun kummallisiin asentoihin niitä peitelläkseni.

Mutta nyt ollaan vielä hetki ilmassa. Muistan että minulla oli kuukautiset. Yleensä olin siirtynyt jo tamponeihin mutta sillä kertaa minulla oli “terveysside”. Muistan sen siitä, että kaatuessani hanat aukesivat ja tunsin kuinka verta tulvahti sukkahousujen puolellekin.

Kuitenkin.

Minua nauratti. – Minua on aina naurattanut kun kaadun, siihen asti kun takapuoleen alkaa koskea.  Nyt koski kovasti.

Lopuksi kerrottakoon vielä missä tämä muotikatsaus tapahtui. Se tapahtui Kuopiossa Maaherran kadulla, lähellä Minna Canthin patsasta. Olin tulossa Musiikkilukiolta ja menossa Paukun Leenan luo.

Perillä totesin, että sukkahousut olivat myös rikki ja takapuolessa valtava aluksi punertava alue. Myöhemmin mustelman väri olisi käynyt hyvin yhteen luomivärini kanssa.  Hienojen saappaideni kanta oli melkein irti. Muistan, että kotimatkalla raahasin jalkaani, etteivät rakkaat kenkäni menisi lopullisesti pilalle ja suurella vaivalla luotu melkein onnistunut nahkatakkisaapasyhdsitelmä jäänyt vaillinaiseksi. Vasta kotona huomasin hameen takalistossa valtaisan  konjakin värisen veriläikän.

Siksi kai koko tapauskin jäi mieleen.

Laiturilla istuttua

 

Penkki
Hyvä, ettei tämä penkkikään ollut puolitäysi.

 

Mikä ihanne se nyt on taas tämä, että lasin pitäisi olla puolitäysi.

Ja jos sanot, että lasi on puolityhjä, eikä puolitäysi, olet muka masentunut.

Entäpä, entäpä jos minusta on yksi ja sama, onko se puolitäysi tai puolityhjä.

Tai ehkä joskus on vielä parempi, ettei ole niin täysi, että yli läikkyy tai niin täysi, etten edes jaksa juoda kaikkea, tai  niin täysi, etten edes jaksa nostaa sitä.

Usein on parempi jos on antanut puolet jollekin muulle, ettei tule pää täyteen.

Ja saa vaikka hymyn.

Elämän lasissa kun on sen verran kun siinä on ja sillä hyvä.

Toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän ja joskus ei yhtään.

Ja jos janottaa niin voihan sitä lirauttaa vettä sekaan.

Katkeraa lientäkään en halua kuin mausteeksi.

Enkä ainakaan puolitäyttä lasillista.

Just nyt ei kyllä tee mieli mitään.

Kirsi Blomberg

 

Utopian jälkeen

Kun paratiisi on jo ollut ja utopia täällä.

Kun kaikki pelaavat samassa joukkueessa yhteiseen maaliin.

Kun leijona syöttää lampaalle pallon.

Kun lammas potkaisee sen reippaasti takaisin.

Kun kaikki hurraavat yhdessä.

– Hyvä mustalammas, täydellistä.

Kun tilanne on 100 kaikkien hyväksi.

Kun Einollakaan ei ole paha olo.

Kun se on totta.

Kun kaikki on täydellistä.

Kun yhtenä päivänä vaaleanpunainen pilvi

tuoksuu paremmalle kuin ruusu.

Kun kaikki laivat palaavat satamaan tuutaten iloisesti.

Kun verta ei valu.

Kun ei ole kuukautiset.

Kun kukaan ei ikävöi ketään.

Kaikki voittavat lotossa joka viikko.

Kun kaikki nenäliinat ovat puhtaita.

Kun kaikki saavat ananasta ja omenoita.

Kun testesteroni saa miehen silittämään varovasti kissaa.

Kun miekalla levitetään voita yhteiselle leivälle.

Kun kaikki huutava kuorossa.

– Kiitos nyt on hyvä, niin helvetin hyvä!

Kun kaikki saavat toisensa ja muitakin.

Kun kukaan ei enää kirjoita runoja.

 

-Kirsi Blomberg-