Category Archives: runo

Vähänkös?

 

Armoton aamu

kadotuksen kaivossa: onnen avaimet, ilon suodatinpussi ja suoruudet sukat.

Märkää vettä.

Jo ennen seitsemää peittoan tyynyllä kahdeksan herätystä elämän epäreilussa painiottelussa

silti häviöllä kelloa vastaan

vasta aamuisella niskalenkillä voitan itseni.

sanon Mersulle suojatiellä: Mulle älä tule.

 

Advertisements

Vielä elävän laulu

 

Kun aivojeni viimeinenkin kapillaari sammuu,

kun aatosjohdot loppuun suhahtaa.

Kun  hiipuu tuska, toivo, elon vaiva.

ja pimeys yli etulohkoihini valahtaa

On elämäni loppu, huomatkaa,

ei kukaan muista omaa kuolemaansa.

 

keppi

Kun valot sammuu koko systeemistä

ei samaa sarjaa voi enää herättää.

Vaan jatkumoni lapsuudesta asti,

ei  tuota lihaa eikä elämää.

On olo täällä loppu, huomatkaa.

Ei kukaan estää voi viime hetkeänsä.

 

Tavallaan on aika lohdullista,

et ikuisuutta  ei kestä elämä.

Se on juuri sen pituinen kuin on,

on siitä aivan turha kiistellä.

Mut kun viel elää,huomatkaa.

On joka hetki ihme itsessänsä.

 

Kotikaupunki

 

Hieron poskeani kaupungin kiviseinään.

Se ei tuoksu millekään.

Oma maalaisuutenikin enää vain kainaloissa.

Kulman takana sama aurinko kuin

selkänne takana kun kävelitte minua kohti ja sitten ohi.

Avaan kadunvarsien loputtomia ovia.

Seinillä tuntemattomat nimet.

Joku Andersson asuu ylimmäisenä.

Sillä on näköala.

Jossakin kerroksessa minäkin.

Yöllä joku huutaa, reittikone hyrisee rauhanajan turvaa,

Pitäisi ostaa uusi kynnysmatto.

Tässäkö se on nyt, se koti?

Yhtenä päivänä viimeinen korahdus.

Joku toinen pyyhkii jalkansa mattoon.

Laittakaa suuhuni pantterikaramelli kun kuolen,

että tiedän juuri minun jättävän tämän kaupungin.

Pikkusisko

pikkusisko5

Kuva: Kirsi Blomberg

En tiennyt, että vastuu oli minun.

En ymmärtänyt, että juuri minun piti suojella isompiani.

Juoksin huoletta perhosten perässä ja katselin valon säteitä sormissani.

Luulin, että kaikilla muillakin oli omat salaiset kukkaniittynsä.

Saamani rakkaus itsestäänselvyys kuin kesäpäivä, silloin kun se oli.

Minulla oli taikasauva, jota en koskaan heilauttanut.

En pelastanut sillä ketään.

Minun olivat kielot, sinisiivet, hymyt ja iloinen nauru.

Otin ne kaikki.

-Kirsi Blomberg-

valossa_edited-3

Se alkoi siitä kun valkea valo tuli rakosista ja sattui  lapsen sormiin.

Jossakin oli myös äänten muminaa ja ystävällinen  läsnäolo joka tuli lähemmäs.

Yöllä valosta voi ottaa kiinni kun  vain nosti kätensä.

Siitä se alkoi, silmien raosta nähdystä häikäisystä.

Siitä alkoi kaikki kaunis.

Valosta kädessä.

Se kaunis, joka oli hänen sisällään myös talven pimeinä päivinä.

Värisijä

 

värisijäSyksyn korkeat päivät,

vieressäni  kokoisesi reikä

vielä haalea

sykähdän

edessäni: keltaisten haapojen rivi taivasta vasten

takanani kaikki

Kesäyön usvassa

vieressäni jälki heinikossa

vielä lämpimät, taipuneet korret

värähtivät

otin itseäni kädestä

nousin

Jo lähellä:

keltaisten haapojen rivi taivasta vasten.

käteni  peittävät koko maiseman

takani elämän aukko

sydän ravistelee

tiputtaa lehtensä hetkeksi

Syksyni alkoi kauan sitten

vilahti kettuna lapsuuteeni ratsun jalkojen välistä

vanhana syntynyt ilman kättäsi

-kädetönnä kesien yli

havisen kauniisti