Category Archives: runo

Pikkusisko

pikkusisko5

Kuva: Kirsi Blomberg

En tiennyt, että vastuu oli minun.

En ymmärtänyt, että juuri minun piti suojella isompiani.

Juoksin huoletta perhosten perässä ja katselin valon säteitä sormissani.

Luulin, että kaikilla muillakin oli omat salaiset kukkaniittynsä.

Saamani rakkaus itsestäänselvyys kuin kesäpäivä, silloin kun se oli.

Minulla oli taikasauva, jota en koskaan heilauttanut.

En pelastanut sillä ketään.

Minun olivat kielot, sinisiivet, hymyt ja iloinen nauru.

Otin ne kaikki.

-Kirsi Blomberg-

Advertisements

valossa_edited-3

Se alkoi siitä kun valkea valo tuli rakosista ja sattui  lapsen sormiin.

Jossakin oli myös äänten muminaa ja ystävällinen  läsnäolo joka tuli lähemmäs.

Yöllä valosta voi ottaa kiinni kun  vain nosti kätensä.

Siitä se alkoi, silmien raosta nähdystä häikäisystä.

Siitä alkoi kaikki kaunis.

Valosta kädessä.

Se kaunis, joka oli hänen sisällään myös talven pimeinä päivinä.

Värisijä

 

värisijäSyksyn korkeat päivät,

vieressäni  kokoisesi reikä

vielä haalea

sykähdän

edessäni: keltaisten haapojen rivi taivasta vasten

takanani kaikki

Kesäyön usvassa

vieressäni jälki heinikossa

vielä lämpimät, taipuneet korret

värähtivät

otin itseäni kädestä

nousin

Jo lähellä:

keltaisten haapojen rivi taivasta vasten.

käteni  peittävät koko maiseman

takani elämän aukko

sydän ravistelee

tiputtaa lehtensä hetkeksi

Syksyni alkoi kauan sitten

vilahti kettuna lapsuuteeni ratsun jalkojen välistä

vanhana syntynyt ilman kättäsi

-kädetönnä kesien yli

havisen kauniisti

Totuuden merkityksestä

 

Kun katsoit toista ihmistä suoraan silmiin.

Hengityksenne  oli yhtä,

eikä välillänne ollut ainoatakaan valhetta.

 

 

Kun ystäväsi otti sinua kädestä

ja kertoi tarkoin piilotetun salaisuutensa,

varjot katosivat väliltänne.

 

Kun  tunnustit vajavaisuutesi,

etkä hävennyt sitä

tunsit molempien sydämen pehmenevän.

 

Kun paljastimme  polkumme itsepetoksen pöheikön läpi,

minusta tuli oikeasti minä ja sinusta sinä

Me teimme kodin vapaiden ihmisten vapaista sanoista

ja minä sain olla siellä kanssasi.

-Kirsi Blomberg-

Musta juhannus on niin herttainen ja joulu

Ummikko ei ymmärrä.

Pitsiverhon takana maailma.

Kupissa ruotsalaista kahvia,

maailman parasta.

Lautasella ylimääräinen lihapulla ja yksi puolukka.

Maha täynnä, hyvä olla.

Tai hetkinen, ei olekaan.

Tuo lihapulla tuossa ja tuo puolukka.

 

Ota se, annan sen sinulle.

Se on jopa vientituote.

Jos tulit tänne,  pitää sinut ottaa se,

syödä se kokonaisena.

ja  sitten puolukka!

Eikö kelpaa?

Sinun pitää rakastaa sitä,

…kehua.

Se on ruotsalainen lihapulla.

Maailman kuulu.

Italialaisetkin tulevat syömään niitä sankoin joukoin.

Seisovat jonossa. Onneksi saavat viimeinkin ruotsalaisia lihapullia.

Minä, minä ja vain minä annan tämän lihapullan sinulle.

Mitä, ettet muka halua+

Olet kiittämätön.

Ota nyt !

Ota nyt tämä lihapulla, eikö sana kuulu?

Ja puolukka, vielä ihan hyvä.

Lihapullan kanssa täytyy olla puolukka.

Meillä tehdään niin.

Tulla tänne ja sitten ei kelpaa.

Luuletko, että saat parempia lihapullia jostakin muualta?

No, minä heitän sen sitten pois.

Pitsiverhon takaa, kiihtyvää tikitystä.

Mikä on tuo ääni, ummikko ei ymmärrä.

Hyväähän minä tarkoitan.

Kaikille.

musta-juhannus-on-meilla-herttainen_edited-2

Kurkistan reunan yli

Kurkistan reunan yli eiliseen

Siellä on kaikki mikä jäi tekemättä, kun elämä tuli väliin.

Sanat perunasäkeissään mätänemässä, ikuisessa perjantaissa,

turhaan maanantaita odotellen.

 

Kurkistan reunan yli, noin vaan yleensä.

Käännän siellä hikihatussa rattia pois hautaan vievältä tieltä,

samalla kun ruumiini kuohuu elämän ja kuoleman kulhossa ja muuksi muuttuu.

Lysähtää, nousee ja haisee.

Hui. Liika on aina… liian vähän.

 

Vilkaisen vielä varovasti, vain toisella silmällä, reunan yli.

En tee siellä näköjään mitään. Seison kadunkulmassa ja katselen

kun elämä kulkee ohi ja kukaan ei pyydä minua mukaan.

Onpas nyt sääli. Ei tuota viitsi katsella.

 

Kun en katso reunan yli, huomaan olevani kusiainen kusiaispesässä.

Olen tuo viides vasemmalta. Vedän valtaisaa rautanaulaa edestakaisin.

Kiskoin  sen eilen omasta hampaastani.

Väsyttävää.

 

Kurkkaan vielä reunan yli. Lupaan, että tämä on viimeinen kerta.

Nyt siellä on kevät.

Istun kirsikkapuun alla ja kerron kauniita tarinoita kirkassilmäiselle lapsenlapselle.

Jään siihen.

Sen kuvan liimaan silmälasieni sisäpintaan.

Kunnes taas unohdan lupaukseni ja  kurkistan reunan yli.

-Kirsi Blomberg-

 

Milloin kirves pysähtyy?

musta kuolema 1
Foto: Kirsi Blomberg

Sateisten puistojen haikeus kymmenen vuotta sitten
kun varakas rouva siirsi varjonsa kärjellä syrjään
kuolleen kirjavan linnun, jonka nimeä hän ei tiennyt.

Lakaisuauton kuskin, kohta savuke yössä hiipui
kun hän moottorin sulki ja aution kadun laitaan
seisautti koneen ja toivoi rinnalleen mukavan naisen

Ristiritarin kirves pysähtyi hetkeksi ilmaan

ennen kuin halkaisi kallon. 

Maasta maahan se kulki

kunnes tylsyi ja juuttui kantajan omaan polveen

Kännisen naisen nauru-sukkahousunsa rikki.

Lakaisukoneen miehen oli entinen nainen ja rakas

rikkaan naisen sisar, kallonhalkojan tytär.

Tuhannet hetket ennen, kuin tapahtuu juuri tämä
joku räjäyttää pommin ja itsensä samalla ilmaan

Mihin pysähtyy kirves, ennen kuin polvi on halki?

Kadun kuopassa kytee vielä savuke hetkisen aikaa.

Lintu on viety jo roskiin.

Tukholmassa 27.8. 2013 (jolloin mitään näistä ei tietääkseni tapahtunut, ainakaan täällä)
-Kirsi Blomberg-