Tag Archives: Kirsi Blomberg

Elävän laulu

 

Kun aivojeni viimeinenkin kapillaari sammuu,

kun aatosjohdot loppuun suhahtaa.

Kun  hiipuu tuska, toivo, elon vaiva.

ja pimeys päässäni vallan saa.

On elämäni loppu, huomatkaa,

ei kukaan muista omaa kuolemaansa.

 

keppi

Kun valot sammuu koko systeemistä

ei samaa sarjaa voi enää herättää.

Vaan jatkumoni lapsuudesta asti,

ei  tuota lihaa eikä nesteitä.

On elämäni loppu, huomatkaa.

Ei kukaan estää voi viime hetkeänsä.

 

Tavallaan on aika lohdullista,

et ikuisuutta  ei kestä elämä.

Se on juuri sen pituinen kuin on,

on siitä aivan turha kiistellä.

Mut kun viel elää,huomatkaa.

On joka hetki ihme itsessänsä.

 

Advertisements

Kotikaupunki

 

Hieron poskeani kaupungin kiviseinään.

Se ei tuoksu millekään.

Oma maalaisuutenikin enää vain kainaloissa.

Kulman takana sama aurinko kuin

selkänne takana kun kävelitte minua kohti ja sitten ohi.

Avaan kadunvarsien loputtomia ovia.

Seinillä tuntemattomat nimet.

Joku Andersson asuu ylimmäisenä.

Sillä on näköala.

Jossakin kerroksessa minäkin.

Yöllä joku huutaa, reittikone hyrisee rauhanajan turvaa,

Pitäisi ostaa uusi kynnysmatto.

Tässäkö se on nyt, se koti?

Yhtenä päivänä viimeinen korahdus.

Joku toinen pyyhkii jalkansa mattoon.

Laittakaa suuhuni pantterikaramelli kun kuolen,

että tiedän juuri minun jättävän tämän kaupungin.

Pikkusisko

pikkusisko5

Kuva: Kirsi Blomberg

En tiennyt, että vastuu oli minun.

En ymmärtänyt, että juuri minun piti suojella isompiani.

Juoksin huoletta perhosten perässä ja katselin valon säteitä sormissani.

Luulin, että kaikilla muillakin oli omat salaiset kukkaniittynsä.

Saamani rakkaus itsestäänselvyys kuin kesäpäivä, silloin kun se oli.

Minulla oli taikasauva, jota en koskaan heilauttanut.

En pelastanut sillä ketään.

Minun olivat kielot, sinisiivet, hymyt ja iloinen nauru.

Otin ne kaikki.

-Kirsi Blomberg-

Heitin valkoisen kiven

Sumussa

Kirjeitä saaresta

1.

 

Valkoisessa pimeydessä ehdoton kylmyys

liukkaat kivet, joilla ei olisi pakko olla.

Sumun takana se kaikki muu.

Äänet usvaan juuttuneina,

kosketan niitä käsilläni.

Ne eivät ole mitään,

mitä ei olisi jo sisälläni

 

2.

 

Seisot rannalla ja katselet jäiden lähtöä-

Hauraat lautat tungeksivat salmessa kovien kokkareiden seassa.

Ne vaeltavat kohti kadotustaan.

Keskellä salmea, sohjon keskellä nostan kättäni.

Tule tänne, huudan.

Täällä on elämä.

Ehkä vähän upottaa.

 

3.

 

Kokassani verkot kasassa.

Olinko yksin ennen kuin tulit?

Laskin airot syvälle ja kuuntelin.

Olinko jo odottanut sinua?

Soudan lähellä harmaita kallioita,

pitkiä vetoja kuin mistään mitään välittämättä.

Jäähilettä perätuhdolla.

Et ole siinä.

Nostan aironi ilmaan ja liuin majakan valokeilaan.

Viimein meren pimeästä äänesi.

-Nyt minä  sitten tulin.

Veneesi on vettä puolillaan.

 

4.

 

Kun lehmät tulivat aamulla rannalleni,

ne asettuivat riviin ja katselivat salmen yli toisen saaren vihreyteen.

Kellokas ammui kaipaavasti kaula pitkänä veden yli.

Tiesin, etteivät ne sinne lähtisi.

Eivät olleet  lähteneet ennenkään.

Seisoivat vain hiekassa ja  haaveilivat.

Lauloin niille lohdutukseksi aamunkoiton laulun.

Vastauksena:

Lehmän tuijotus meren rannalla.

Tanssin niille vielä valotanssini ja silloin ne jäykistyivät paikoilleen.

Vain aamun tuuli heilutti niiden häntiä.

Heitin valkoisen kiven niin kauas kun jaksoin.

Molskahdus säikäytti nuoren hiehon ja koko lauma juoksi mylvien vedenrajassa.

Huomenna tuot niille suolakiven.

 

5.

 

Seison vedessä polviani myöten

Pääni on kuuma ja jalkojani paleltaa

Olen siinä välissä.

Merimetso lentää lähellä pintaa ohitse.

Oikeastaan se on vähän niin kuin sinä.

 

valossa_edited-3

Se alkoi siitä kun valkea valo tuli rakosista ja sattui  lapsen sormiin.

Jossakin oli myös äänten muminaa ja ystävällinen  läsnäolo joka tuli lähemmäs.

Yöllä valosta voi ottaa kiinni kun  vain nosti kätensä.

Siitä se alkoi, silmien raosta nähdystä häikäisystä.

Siitä alkoi kaikki kaunis.

Valosta kädessä.

Se kaunis, joka oli hänen sisällään myös talven pimeinä päivinä.

Musta juhannus on niin herttainen ja joulu

Ummikko ei ymmärrä.

Pitsiverhon takana maailma.

Kupissa ruotsalaista kahvia,

maailman parasta.

Lautasella ylimääräinen lihapulla ja yksi puolukka.

Maha täynnä, hyvä olla.

Tai hetkinen, ei olekaan.

Tuo lihapulla tuossa ja tuo puolukka.

 

Ota se, annan sen sinulle.

Se on jopa vientituote.

Jos tulit tänne,  pitää sinut ottaa se,

syödä se kokonaisena.

ja  sitten puolukka!

Eikö kelpaa?

Sinun pitää rakastaa sitä,

…kehua.

Se on ruotsalainen lihapulla.

Maailman kuulu.

Italialaisetkin tulevat syömään niitä sankoin joukoin.

Seisovat jonossa. Onneksi saavat viimeinkin ruotsalaisia lihapullia.

Minä, minä ja vain minä annan tämän lihapullan sinulle.

Mitä, ettet muka halua+

Olet kiittämätön.

Ota nyt !

Ota nyt tämä lihapulla, eikö sana kuulu?

Ja puolukka, vielä ihan hyvä.

Lihapullan kanssa täytyy olla puolukka.

Meillä tehdään niin.

Tulla tänne ja sitten ei kelpaa.

Luuletko, että saat parempia lihapullia jostakin muualta?

No, minä heitän sen sitten pois.

Pitsiverhon takaa, kiihtyvää tikitystä.

Mikä on tuo ääni, ummikko ei ymmärrä.

Hyväähän minä tarkoitan.

Kaikille.

musta-juhannus-on-meilla-herttainen_edited-2

Kurkistan reunan yli

Kurkistan reunan yli eiliseen

Siellä on kaikki mikä jäi tekemättä, kun elämä tuli väliin.

Sanat perunasäkeissään mätänemässä, ikuisessa perjantaissa,

turhaan maanantaita odotellen.

 

Kurkistan reunan yli, noin vaan yleensä.

Käännän siellä hikihatussa rattia pois hautaan vievältä tieltä,

samalla kun ruumiini kuohuu elämän ja kuoleman kulhossa ja muuksi muuttuu.

Lysähtää, nousee ja haisee.

Hui. Liika on aina… liian vähän.

 

Vilkaisen vielä varovasti, vain toisella silmällä, reunan yli.

En tee siellä näköjään mitään. Seison kadunkulmassa ja katselen

kun elämä kulkee ohi ja kukaan ei pyydä minua mukaan.

Onpas nyt sääli. Ei tuota viitsi katsella.

 

Kun en katso reunan yli, huomaan olevani kusiainen kusiaispesässä.

Olen tuo viides vasemmalta. Vedän valtaisaa rautanaulaa edestakaisin.

Kiskoin  sen eilen omasta hampaastani.

Väsyttävää.

 

Kurkkaan vielä reunan yli. Lupaan, että tämä on viimeinen kerta.

Nyt siellä on kevät.

Istun kirsikkapuun alla ja kerron kauniita tarinoita kirkassilmäiselle lapsenlapselle.

Jään siihen.

Sen kuvan liimaan silmälasieni sisäpintaan.

Kunnes taas unohdan lupaukseni ja  kurkistan reunan yli.

-Kirsi Blomberg-